KeyKord: Guitar Hero-kitaran esikuva vuodelta 1929
Tällä kerralla esittelyssä on kitara jolla voi soittaa kokonaisia sointuja yksittäisillä näppäimillä. Pohdin pitkään miten se olisi mahdollista, mutta nyt ei enää tarvitse vatvoa tätä asiaa, koska huomasin että ratkaisu on keksitty jo 90 vuotta sitten.
Kun Guitar Hero-peli julkaistiin vuonna 2007 idea tuntui uudelta. Muovista instrumenttia soitettiin yksinkertaisten painikkeiden avulla. Näin vältyttiin monimutkaisten sointuotteiden opettelulta. Kitaran varustaminen sointupainikkeilla ei kuitenkaan ole aivan näin tuore ajatus.
Tenorikitara oli nelikielinen kitara, jonka viritys vastasi tenoribanjon viritystä. Tenoribanjon valtakausi 1920-luvun populaarimusiikissa perustui sen voimakkaaseen ääneen, joka kuului aikakauden pienen normipopbändin (tenoribanjon lisäksi piano, tuuba, 3 saksofonia, 2 trumpettia ja vetopasuuna) läpi. Vaikka ensimmäiset sähköiset kielisoittimet kehitettiin samalla vuosikymmenellä, suurin osa musiikista oli täysin akustista. Kitaran äänenvoimakkuus ei ollut riittävä tanssiorkesterikäytössä. Monet banjonsoittajat halusivat kuitenkin soittaa silloin tällöin kitaraa. Kitaran viritys oli heille outo. Ja kieliäkin oli pari liikaa. Kielisoitinvalmistajat ratkaisivat ongelman vuosikymmenen puolivälissä tuomalla markkinoille tenorikitaran. Samaan aikaan newyorkilainen John Mokrejs haki patenttia sointupainikkeilla soitettavalle kielisoittimelle. Myöhemmin, vuonna 1929 cleveladilaisen männänrengasvalmistaja Simplex Piston Ring Co:n johtaja Dean M. Solenberger jätti patenttihakemuksen, joka koski sointupainikkein varustettua musiikki-instrumenttia. Patentti hyväksyttiin 12.4. 1932 - Mokrejsin patenttihakemuksen numerolla. Soitinta valmistettiin vuosina 1929 - 1931 melko pieni määrä nimellä KeyKord. Sitä oli saatavissa tenoribanjona ja tenorikitarana. Banjoa valmistettiin perus- ja de luxe-mallina. Kitaraa sai joko venetsialaisena tai espanjalaisena versiona. Sointupainikkeita instrumentissa oli 21 kappaletta. Ulkonäöstään huolimatta soittimet eivät olleet tenoribanjon vireessä, vaan viritys oli sama kuin kitaran neljässä ohuimmassa kielessä. Myös soittimen koko oli tavallista tenoribanjoa ja kitaraa pienempi. Koon ja virityksen huomioiden lähin vertailukohde on KeyKord-soittimia hieman pienempi baritoniukulele, joka keksittiin myöhemmin, 1950-luvulla. Soittimen painikkeissa ei ollut sointujen nimiä, vaan ne oli numeroitu ja niissä oli lisäksi sointujen otelautakaaviot. Nekään eivät olleet tenoribanjosoitujen, vaan sopraanoukulelen sointukaavioita. Syy oli luultavasti se, että sopraanoululelesoinnut oli painettu kaikkiin sen ajan popkappalenuotteihin. Tässä hieno idea lähti urille, joille toisinaan päädytään käyttöliittymien suunnittelussa. Nyt soittaja kyllä pystyi soittamaan sointuja yksittäisillä painikkeilla, mutta joutui silti lisäksi tutustumaan sointujen otelautakaavioihin ja transponoimaan niitä toiseen sävellajiin. Tämä teki KeyKordilla soittamisesta musiikin teoriaa tuntemattomalle kansalaiselle paljon vaikeampaa kuin mitä tavallisella tenoribanjolla soittaminen on. Näin käy joskus käyttöliittymäsuunittelussa. Jos kuvionuotit olisi keksitty jo 90 vuotta sitten, ongelma olisi ratkaistu ja kaikki olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta sillä kertaa kävi niin, että KayKord katosi kartalta yli 80 vuoden ajaksi. Ja palaa jonkinasteisen remontin jälkeen musiikkiterapiasoittimeksi.
Kuvassa on projektikuntoinen KeyKord-kitara. Se voittaa materiaalivertailun RockBand-kitaran kanssa joka suhteessa. KeyKordin kansi on tiheäsyistä kokokuusta. Takakansi näyttää mahongilta, kokopuuta se on joka tapauksessa. Kaula vaikuttaa vaahteralta. Sointunäppäimetkään eivät välttämättä ole galatiittia. Lisäksi KeyKord on myös oikeasti kielisoitin vaikka sitä soitetaankin sointupainikkeilla. Tämä instrumentti ei myöskään tarvitse sähköä ja toimii ilman vahvistinta standalone-laitteena. Kielet ja talla palaavat entiselle paikalleen kunhan puuosat ja sointunäppäinmekanismi on ensin kunnostettu. Sitten vain pelaamaan Tenor Guitar Heroa livetilassa.